perjantai 25. marraskuuta 2016

Kirjoittamisen ilo ja pelko

Kirjoittamine on aina ollut intohimoni. Jo nuorena haaveilin kirjoittajan urasta, ja kirjoitimme paljon tarinoita yhdessä ystävieni kanssa. Mutta mitä varttuneempi olen, sitä väkinäisemmäksi kirjoittaminen minusta tuntuu. Ennen kirjoitin fiktiiota, tarinoita, joissa sankarihahmot selviytyivät elämän eteen tuomista haasteista. Nykyään lukiolaisena kirjoittamisesta on tullut pakkotyötä, eikä se enää innosta samoin kuin ennen.

Edelleen haaveilen jonakin päivänä kirjoittavani romaanin, ja ideoita minulla on lukuisia. Mutta, seikat mitkä minua estävät unelmani toteuttamisessa ovat koulun - ja itseni luomat paineet. Olen monelle ystävälleni kertonut, kuinka pelko epäonnistumisesta pidättelee minua. Lisäksi toinen selvistä tekosyistäni on lukio. Lukiossa meille annetaan tehtäväksi kirjoittaa kuivia ja asiallisia tekstejä, joissa osassa on vältettävä omien mielipiteiden esille tuomista ja useassa kaunokirjallista lähetymistapaa. Minulle on hyvin vaikeaa luoda tekstiä ilman omaa persoonallista kirjoitustyyliäni. Tapanani on heittää erilaisia nokkelia (tyhmiä) ja leikkimielisiä ilmauksia ja vertauskuvia, kuten "Sorsat kelluivat vedessä ja muodostivat lintulautan". Jos minua käsketään kirjoittamaan vaikka uutisteksti sorsista, on hyvin todennäköistä, että tekstistäni löytyisi vastaavia kuvauksia. 

Olen hyvin tietoinen, että oikeinkirjoituks ja kappaleenjako ovat minulla hyvin... 
hakusessa. Pilkut pomppivat minne sattuu, ja yhden asian sullominen yhten kappaleeseen tuntuu aivan mahdottomalta. Onkin hyvä, että lukiossa vastaavien taitojen hallitsemiseen tarjotaan apua. Kuitenkin on hyvin epätodennäköistä, itseni osalta, että tulen ottamaan millään lailla opiski opettajan jättämistä kommenteista ainekirjoitusteni lopussa. Opettajan kommentti "Olisit voinut perustella väittämiäsi paremmin" on mielestäni hyvin pätevä, mutta hyödytön, jos se asetetaan vasta tekstin aivan loppuun. Jos kyseessä on mielipidekirjoitus, ja perustelen mielipiteitäni lähes jokaisessa lauseessa, olisi rakentavampaa osoittaa suoraan tekstissä ne kohdat, joka kaipaavat hiomista.

Lisäksi opettajan henkilökohtainen kommenti sekä huonoista että hyvistä puolista olisi paikallaan. Haluan kuulla mikä tekstissäni oli hyvää ja miksi, kun taas suurella osaa opettajista on tapana vain jättää pieni plus merkintä sen kappaleen kohdalle, mikä heidän mielestään oli tekstin paras kohta. Itse haluaisin kuulla mikä oli kyseisessä kappaleessa niin hienoa, ja miksi. Mutta suurin osa aineiden kommentoinnista on rakentavaa, negatiivista, palautetta. Tämä ei päde pelkästään kirjoittamiseen, vaan lähes kaikkeen tekemiseen. Eri urheilulajeissa keskitytään ennen kaikkea virheiden korjaamiseen, mutta urheilija saatetaan jättää kokonaan kehutta. Jotta kiinnostus lajiin tai mihin tahansa saadaan pysymään yllä, sekä positiivista että negatiivista palautetta tulisi antaa tasapainoisesti.

Haluan kehittyä kirjailijana, mutta epäonnistumisen pelko vaivaa, enkä usein jaksa edes yrittää parastani tämän takia. Lisäksi pelkään pettymyksen tunnetta, kun tuottamani teksti ei vastaa odotuksiani, tai se ei ilmaise käsittelemääni asiaa tarpeeksi hyvin. Ja viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, opettajien painotus negatiivisen palautteen jättämiseen. Kyllä ymmärrän, että kommentit pyrkivät olemaan rakentavia, ja auttamaan tekstien hiomisessa, mutta niiden tuoma "en ole tarpeeksi hyvä" tunne saa kenet tahansa lannistumaan. Milestäni kehuminen on yhtä tärkeää, ehkä jopa tärkeämpää, kuin virheiden korjaaminen. Palaute on rakentavaa silloin, kun se sisältää sekä kannustavaa kommentointia, että neuvoja suorituksen parantamiseen.


-Nuutunut Rentukka

tiistai 1. marraskuuta 2016

Vieroitushoidossa virtuaalitodellisuudesta


Niin kuin edellisestä blogitekstistäni käy ilmi, minulla on ongelma nettinkäytön kanssa. Tämä internet ja some riippuvuus on ollut sekoittamassa koko päivärytmejäni, niin etten unta saanut läheskään tarpeeksi, jonka vuoksi en väsymykseltäni pystynyt keskittymään opiskeluun, ja ajatukseni harhailevat milloin missäkin. Jatkuva tarve vilkuilla puhelinta, ja jatkuva selailu ja musiikin kuuntelu sai minut tuntemaan oloni hermostuneeksi. Tähän kaikkeen summattaessa vielä kasaantuvien koulutöiden aikaansaama stressi, sekä liian vähäinen uni, saadaan tulokseksi hajoamisen partaalla oleva nuori nainen. Minulle oli normaalia, että laatimani opiskelusuunnitelmat eivät pitäneet. Kun oli aika opiskella ruotsia, matikka, äidinkiletä tai muuta, varsinaista työtä sain tehtyä n. 15-30 minuuttia ja kun oli tauon vuoro, opiskelu joko loppui siihen, tai "ansaittu" tauko venyi nopeasti yhdestä YouTube videosta kahteen, yli tunnin kestoiseen elokuvaan.

Viikko sitten valittelin tilannettani eräälle minulle hyvin rakkaalle henkilölle. Kuvasin hänelle kuinka paljon koulu luo stressiä, ja kuinka koko ajan tunnen oloni uupuneeksi. Tämän henkilön vastaus minulle kuului jotenkin näin:

"Nyt etsitään tämän ongelman ydin!"
"Kulutat puheittesi mukaan lopputtomia tunteja eri somesivuilla surffaten. Ja sinulla on aika ja jaksaminen kortilla"
"Lisäksi olet kertonut, että sometat usein yön pikkutunneille asti, jopa kouluöinä, etkä urheile mielestäsi tarpeeksi"
...

"Ratkaisu tähän on: poistat kaikki aikaa kuluttavat appisi puhelimestasi (Insta, YouTube, Pinterest...) etkä käytä niitä koko viikkoon. Otat tavaksesi käydä joka ilta ainakin pienellä happihyppelyllä. Korvaat puhelimen ja tietokoneen oikeilla kavereillasi. Blogia saat kirjoittaa..."

Olen hyvin analyyttinen ihminen, kuten olen aiemmine maininnut, ja kaikki tämän minkä ystäväni toi minulle esille, oli jo omassa tiedostuksessani. Tiesin, että kuluttaessani päivän ja yön kaikki tunnit netin käyttöön, tämä veisi aikaa pois velvollisuuksien hoitamiselta ja tarvitsemaltani unelta. En siltikään monista yrityksistäni huolimatta vain pystynyt muuttamaan tapojani. Se tuntui aina tyssäävään siihen yhteen taukoon, tai siihen yhteen poikkeusiltaan. Asiat ovat kuitenkin toisin, kun tämän ongelman tuo esille, "yksikön kolmas persoona", eli joku muu kuin minä itse. Ja kun "yks. 3. per." asettaa minulle selvät pelisäännöt - mitä saa ja mitä ei saa tehdä - on niiden noudattaminen yllättävän helppoa.

Voin ylpeänä kertoa, että viime viikon aikana käytin vain kahdesti YouTubea (kun kuuntelin musiikkia) enkä muuta. Sunnuntaina tosin lipsahdin katsomaan yhden elokuvan Netflixistä, mutta tämä armahdettakoon, sillä olin juuri kotiutunut hyvin rankalta harrasteleiriltä, eikä voimani kertakaikkiaan riittäneet minkään rakentavan suorittamiseen. Viimeviikolla saivat minä- ja ystäväni huomata selvän positiivisen muutoksen mielialassani. Somessa pyörimisen vaihdoin blogien ja kirjojen lukemiseen. Ja mikä tärkeintä, tämän kyseisen viikon aikana sain aikaan niin paljon, kouluhommista aina kunnollisiin vapaa-ajan aktiviteetteihin asti. Olen huomannut, etten edes kaipaa näille sivustoille, joilla aiemmin sain aikaa kulumaan tunti tolkulla. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ylpeä itsestäni ja tyytyväinen itseeni, mikä on mitä parhain tunne. Ja kiitos tästä kuuluu rakkaalle "yksikön kolmannelle persoonalleni". Olen hänelle hyvin kiitollinen.


-Rentukka hymy huulilla


lauantai 22. lokakuuta 2016

Ruuturiippuvuus


Instagram, Snapchat, Facebook, Pinterest, Netflix ja YouTube. Näihin kuuteen ruutuaktiviteettiin kuluu yllättävän suuri osa vapaasta ajastani. Kyllä minulla on harrastuksia ja käyn koulua, mutta vapaa-ajalla aikani kuluu lähes aina nenä ruudussa. Taskuruutuni on minulle kaikista suurin riesa. Se ilmoittaa olemassa olostaan piippaamalla tai värisemällä ja en voi koskaan vastustaa sen ylitsepäsemätöntä vetovoimaa. Juuri äsken, kesken tämän teksin kirjoittamisen, vilkaisin puhelintani toivoen, että olisin saanut joltakulta viestiä tai jonkin muun ilmoituksen. Toiseksi eniten aikaani kulutan tietokoneen äärellä istuen mikä sekään ei ole mikän ideaali tapa tappaa aikaa.

Jo lapsesta lähtien olen oppinut etsimään helppoa ja nopeaa viihdykettä ruudusta. Ennen kuin älypuhelimia oli olemassakaan viihdytin itseäni istumalla television äärellä. Monet tunnit lapsuudestani tuhlasin surffaten kanavalta toiselle. Ja kasvettuani vähän vanhemmaksi lapseksi astui oma pöytäkone kuvioihin. Kyllä minä kavereiden kanssa touhusin aina silloin tällöin, mutta myös kavereiden kanssa aikaa vietettiin usein koneella. Nyt lukiolaisena on pakko myöntää, että ruutuaika on lisääntynyt vuosien myötä ja jatkaa kasvuaan opetuksen digitalisoituessa.

Istumalihakset kovilla

Jokaiselle meille on varmasti jossain tilanteessa kerrottu, kuinka epäterveellistä ja epäluonnollista istuminen on ihmiselle, ja että meidän ei pitäisi istua enempää, kuin pari tuntia päivässä, jotta välttyisimme "istumisen sivuvaikutuksilta". Minulle on koulussa opetetaan miten istuminen voi aiheuttaa muun muassa asentovikoja ja niska-, hartiaseudun jumiutumia, samalla kun koko suuri lukio yhessä istuu pitkiä 75 minuutin oppitunteja. Pisimmillään päivälukiolaiset istuvat oppitunteja viisi kertaa 75 minuuttia mikä tekee 375 minuuttia- eli 6 tuntia ja 15 minuuttia. Tietenkin tätä urakkaa on helpottamassa 15 minuutin siirtymäajat luokasta toiseen, mutta ei siinä kyllä lihasten vetrryttelyyn ole aikaa. Tämän lisäkis kotiin päästyään on läksyjen teon vuoro. Minulta itseltäni läksyihin kuluu vähintään tunti, mikä tekee 7 tuntia ja 15 minuuttia pelkkää istumista per päivä. Se siitä istumisen välttämisestä sanon minä!

Muutakin kuin ruutuaikaa

Niin kuin jo mainitsin, vapaa-aikani kuluu ruutujen äärellä. Olen viime aikoina huomannut, kuinka  vaikeaa minun on itseäni viihdyttää ilman elylaitteita. Älypuhelimeni on päivät ja yöt liimattuna käteeni, ja minun on yhä vaikeampaa laskea sitä käsistä. Olen tätä tekstiä kirjoittaessakin vilkaissut puhelintani jo ainakin kolmesti, ja joka kerralla huomannut, että mitään uusia ilmoituksia ei ole ruudulle ilmestynyt. Puhelimen tarkastamisesta, lähes viiden minuutin välein, on tullut tapa, josta minun on vaikea kasvaa pois.

Haluaisin esimerkiksi lukea paljon enemmän kirjoja ja askarrella kaikkea hauskaa. Lisäksi minun pitäisi harjoitella tuplasti enemmän viulun soittoa, mutta nämä kaikki jäävät kakkosiksi kun vaihtoehtoihin kuuluu, jokin ruutulaiteaktiviteetti kuten YouTube videoiden katselu. Urheilen nykyään hälyttävän vähän, vaikka ennen urheilu oli suuri osa identiteettiäni. Unelmana minulla olisi että pystyisin rantautumaan viihdevirrasta ja oppisin käyttämään luppoaikani johonkin hyödylliseen.

Tavoitteena olisi oppia kutomaan ja virkkaamaa, lukemaan kirjoja vapaaehtoisesti, ja tekemään liikunnasta vakituine osa arkeani. Tavoitteena on vähentää, ei lopettaa vaan vähentää median käyttöä oman terveyden ja ryhdin tähden.

Kerro kommenteiboksissa omakohtaisia kokemuksiasi!
Miten media vaikuttaa sinun elämääsi? 
Miten vältyt turhalta istuskelulta?
Oletko sinä ruuturiippuvainen?

-Rentukka ruudun takana ja p*rse penkissä